Ortodoksinen elämäntapa – jokapäivästä kilvoittelua

Ortodoksisen kirkon jäsenyys on pyhittymiseen tähtäävä elämäntapa, jonka keskeisimpiä osia ovat yksityinen rukous, säännöllinen osallistuminen yhteisiin jumalanpalveluksiin, paastoaminen, katumuksen sakramenttiin osallistuminen ja ehtoollisella käyminen.

Hengellistä kilvoitusta ei pidä kuitenkaan erottaa muista elämänalueista irralliseksi sektoriksi. Ortodoksisen kristityn tulisi pyrkiä toteuttamaan kristillistä vakaumustaan myös kaikissa arkisissa toimissaan.

Yksi kristillisen kilvoituksen peruspilareista on rukous. Ortodoksisen kirkon jäsenten rukouselämä muodostuu sekä yksityisestä että yhteisestä rukouksesta. Tietyssä mielessä nämä ovat kuitenkin yksi ja sama asia, sillä yksityinenkin rukous on osa koko kirkon rukousta, sillä rukous yhdistää kirkon jäsenet toisiinsa ja Kristukseen.

Yleisin ja yksinkertaisin ortodoksisen kirkon rukouksista on ristinmerkki. Oikean käden kolme ensimmäistä sormea liitetään yhteen muistuttamaan Pyhästä Kolminaisuudesta nimettömän ja pikkusormen painuessa vasten kämmentä ja muistuttaessa Kristuksen todellisesta jumaluudesta ja todellisesta ihmisyydestä. Sen jälkeen kosketetaan lyhyesti otsaa, rintaa, oikeaa olkapäätä ja vasenta olkapäätä. Lopuksi kumarretaan kevyesti.

Ristinmerkki on jo itsessään rukous ja pieni uskontunnustus. Se liitetään kuitenkin osaksi kaikkia muitakin rukouksia niin kirkossa kuin yksinkin rukoiltaessa. Ortodoksit tekevät ristinmerkin hyvin monenlaisissa tilanteissa – esimerkiksi kotoa lähdettäessä, ruokaa siunattaessa, työhön ryhdyttäessä, nukkumaan mentäessä tai kirkkoon astuttaessa. Näin kaikelle pyydetään Jumalan siunausta. Piispat ja papit siunaavat kansaa ja yksittäisiä ihmisiä kädellään tekemällä ristinmerkillä. Sormien asento muodostaa silloin Kristuksen kreikankielisen nimen lyhenteen, kirjaimet ICXC, Jeesus Kristus.

Yksityinen rukous nivoutuu ortodoksisessa kilvoituksessa osaksi jokapäiväistä elämää. Jokainen löytää omat tapansa rukoilla. Joku lukee esimerkiksi aamu- ja iltarukoukset ortodoksisesta rukouskirjasta, toinen rukoilee päivän mittaan toistamalla mielessään toistuvasti lyhyitä rukoushuokauksia tai Jeesuksen rukousta (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä). Myös psalmit ovat kirkon paljon käyttämiä rukouksia, jotka kuuluvat myös yksityiseen käyttöön yhteisen rukouselämän lisäksi. Rukoilla voi myös omin sanoin.

Kotona rukoillaan yleensä ikoninurkkauksessa tai yksittäisen ikonin edessä. Jos kotona on tuohuksia tai lampukka, siihen on hyvä sytyttää tuli muistuttamaan palavasta rakkaudesta Jumalaa ja pyhiä kohtaan.

Yhteiseen rukouselämään kuuluvat kirkon jumalanpalvelukset ja sellaiset kirkolliset toimitukset, joissa kirkon jäsenet kokoontuvat yhdessä rukoilemaan. Ortodoksisessa ajattelussa esimerkiksi kaste ei ole henkilökohtaisesta merkityksellisyydestään huolimatta olemuksellisesti yksityistilaisuus, vaan koko seurakuntaa ja kirkkoa koskeva palvelus, johon kokoonnutaan rukoilemaan kastettavan puolesta.

Esirukous niin elävien kuin poisnukkuneidenkin puolesta on tärkeä osa sekä yksityistä että yhteistä rukouselämää. Paitsi läheisiä, esirukouksessa tulisi muistaa myös niitä, joita ei osaa rakastaa – erityisesti niitä, joiden kanssa on riitaa.

Kirkko kokonaisuutena kantaa aina ja kaikkialla esirukousta kaikkien ihmisten ja koko maailman puolesta. Luostareissa koko maailmaan ulottuvien esirukousten kantaminen on aivan erityinen kuuliaisuustehtävä. Kirkon opetuksen mukaan myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria sekä kaikki pyhät rukoilevat meidän puolestamme. Heidän esirukouksiinsa vedotaankin jatkuvasti sekä yhteisissä jumalanpalveluksissa että yksityisessä rukouselämässä.

Ortodoksisessa kirkossa on myös monia tapoja pyytää Jumalalta siunausta tai kiittää Jumalaa.

Siunauksen pyytämiseen liittyy usein palvelus, jota kutsutaan vedenpyhitykseksi. Vedenpyhitys voidaan toimittaa joko yhteisen jumalanpalveluksen yhteydessä tai yksityisesti. Jumalanpalveluksen yhteydessä vedenpyhitys toimitetaan ainakin tiettyinä kirkollisina juhlapäivinä – esimerkiksi Kristuksen kasteen juhlaa eli Teofaniaa vietettäessä. Myös temppelijuhlassa eli praasniekassa on tapana toimittaa vedenpyhitys. Yksityisesti vedenpyhitys toimitetaan useimmiten kodinpyhityksen yhteydessä.

Vedenpyhitys on lyhyehkö palvelus, jossa palautetaan lyhyesti mieleen veden rooli pelastushistoriassa. Sen jälkeen rukoillaan, että pyhitettävään veteen – joka voi olla joko kulhollinen vettä tai luonnonvesistö – laskeutuisi Pyhän Hengen voima. Lopuksi pappi tekee ristillä kolmesti ristinmerkin veteen laulaen: ”Pelasta Herra sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.”

Jos vedenpyhitys toimitetaan kirkossa, pappi kastaa lopuksi pyhitettyyn veteen vihmominen, jolla hän pirskottelee pyhitettyä vettä ensin kirkon kaikille seinille ja sen jälkeen myös kirkkokansan päälle. Kodinpyhityksessä toimitaan samoin: pappi kiertää vihmomassa pyhitetyllä vedellä kaikki kodin huoneet ja vihmoo lopuksi myös kodin asukkaat ja tilaisuudessa mahdollisesti läsnä olevat vieraat.

Pyhitettyä vettä nautitaan myös juomalla. Kirkossa toimitettavaan vedenpyhitykseen on tapana ottaa mukaan pullo, jossa vettä voi tuoda kotiin juotavaksi tai käytettäväksi esimerkiksi ruoanlaitossa.

Pyhitetyllä vedellä voidaan pyynnöstä vihmoa kodin lisäksi paljon muutakin – esimerkiksi erilaiset ajoneuvot tai työvälineet. Näin pyydetään Jumalan siunausta niiden käytölle. Myös kylvö, sato, talon perustukset tai maapohja voidaan vihmoa pyhitetyllä vedellä.

Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu myös kiittää Jumalaa kaikesta sekä yksityisessä rukouksessa että yhteisesti. Esimerkiksi työ- tai opiskelupaikan saamisesta, ylioppilaaksi pääsystä, valmistumisesta tai paranemisesta on tapana kiittää erityisessä papin toimittamassa kiitosrukoushetkessä, joka voidaan toimittaa joko kotona tai kirkossa. Myös lapsen syntymä, hääpäivä tai syntymäpäivä toimii usein kimmokkeena kiitosrukoushetken toimittamiselle.

Kirkon opetuksella on sijansa myös kaikissa arjen valinnoissa. Kristus, apostolit ja eri aikakausina eläneet pyhät ovat antaneet kristityille mallin yksinkertaisesta, askeettisesta elämäntavasta. Askeesi on edelleen keskeinen osa luostarielämää ja kirkko kannustaa myös maailmassa eläviä kristittyjä harjoittamaan ainakin maltillista askeesia. Omalle ajallemme tyypillisen materialistisen elämäntavan sijaan kristityn olisi hyvä tavoitella kaikessa kohtuullisuutta ja suosia elämässään vaatimattomia ja säästeliäitä valintoja.

Tähän velvoittaa myös luomiskertomus, jonka mukaan Jumala asetti ihmisen varjelemaan luomakuntaa ja nauttimaan sen hyvyyksistä. Ihmisen on kaikkina aikoina pohdittava omaa asemaansa luomakunnassa ja vältettävä osallistumasta toimiin, jotka muuttavat luomakunnan kestävän hyödyntämisen sen mielivaltaiseksi riistämiseksi.

Ihmisen elämään kuuluu myös työn tekeminen ja ponnistelu arkisten toimien – esimerkiksi kotitöiden – parissa. Ortodoksinen kirkko opettaa, että kaikki askareet ovat yhtä arvokkaita ja ne kaikki voidaan suorittaa Jumalan kunniaksi.

Myös lähimmäisen palveleminen ja auttaminen sekä vähempiosaisten puolustaminen kuuluu osaksi ortodoksisen kristityn elämää. Aineetonta tai aineellista apua kaipaavia tulee auttaa viivyttelemättä ja mieluiten niin, että apua ei tarvitse edes erikseen pyytää.

 
Tulostettava sivu